Sisältä ovat kadonneet kaikki lihakset. Kävellessä valun etukumaraan tai notkahdan takakenoon, riippuen maaperän kaltevuuskulmasta ja tuulen suunnasta. Menisi uimaan, mutta sinne on täältä pitkä matka ja lattialle on levitetty guassivärejä ja paperia syyttävään sommitelmaan. Suunnittelisi julisteen, mutta Tuulten laakson Nausicaätaa on enää kaksi albumia jäljellä, eikä niitä voi jättää odottamaan. Lukisi niitä, mutta sitten pelkää yöllä niin paljon pimeää, että avaa radion kuunnellakseen jonkun ääntä ja sieltä tulee ensin Avaruusromua ja sitten putkahtaa selostajan käheytynyt ääni; "Siinä käsi tärisi kuin ensitreffeillä, että saako pitää kädestä, saako pitää kädestä...?!"
Kadehdin ryhmäläiseltäni sen elämää. "Munkin piti kuunnella sitä ottelua, mutta sitten mä vaan maalasin öljyväreillä ja kuuntelin Louis Armstrongia ja ajattelin, että tästä puuttuu enää paksu sikari."
Toiset viettävät viikon Prahassa Petrinin kukkulalla juoden 25 korunan oluita ja palaavat tuoden marmeladisuklaata, jonka ikävissäni syön liian nopeasti ja saan pahan olon. Sillä aikaa täällä minä, ja yhä edelleenkin täällä minä, odotan, että tiedostot siirtyvät koneelta ulkoiselle kovalevylle. En jaksa ostaa maitoa enkä munia enkä tehdä makaroonilaatikkoa, vaikka ne on kivoja asioita, arki on. Onpas.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti